VIERASKYNÄ 1/2015 - Harri Sirpoma

9.5.2015

KUN LAPSI HYPPÄÄ

 

Lasten kasvattaminen reippaiksi, vastuuntuntoisiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi yksilöiksi lienee vanhemmuuden tarkoitus pelkistettynä – tai niin minä ainakin sen olen mieltänyt. Ruokaa, Rakkautta ja Rajoja sopivassa suhteessa annostelemalla tästä tehtävästä sitten tulisi selvitä. Osallistuminen ja yhdessä tekeminen ovat hyvä lisä perusohjeeseen. Miten sitä muutoin pystyisi tarkkailemaan suuntaa ja luontevasti keskustelemaan matkan varrelle osuvista sattumista. Näin meillä on teoriassa toimittu ja useimmiten osattu käytäntöönkin soveltaa. Ei näiden elämänohjeiden laatija täysin metsään ole mennyt, kun kohtalaisesti on meilläkin luovittu kahden nuoren kasvaessa.

Taisi olla 2009 keväällä kun kotonamme lasten kanssa pohdimme heidän harrastuspalettiaan ja tuumittiin ovatko palikat sopivasti järjestyksessä syksyllä jatkuvaa harrastuskombinaatiota ajatellen.  Lapsistamme vanhempi, Osku, oli siirtymässä kesän jälkeen kolmannelle luokalle. Tuntui ihan sopivalta hetkeltä lisätä viikoittaisten harrastuskertojen määrää. Osku viihtyi vedessä ja oli mielellään hyppimässä hallilla. Telinevoimistelua muutaman vuoden harrastaneena hänellä oli kehonhallinta ikäisekseen ihan kelvollisella tasolla, joten tiedustelin, olisiko kiinnostusta aloittaa uimahyppyharrastus. ”Ei kiinnosta. Jos alkaisin harrastamaan uimahyppyjä, en pystyisi enää hyppimään huvikseni.” Vastaus oli selkeä ja perusteltu, joten asia jäi sillä kertaa siihen. Muutamia kuukausia myöhemmin Hesarissa sattumalta havaittiin, että Tiirat järjestävät kokeiluharjoitukset uimahypyistä kiinnostuneille. Osku houkuteltiin osallistumaan ja kokeilukierroksen jälkeen pojalle oli selvää, että tätä pitää saada lisää. Ilmoittauduttiin isojen alkeet -ryhmään.

Kulkeminen Märskyyn on meiltä hyvien julkisten yhteyksien päässä, joka tietysti helpotti perheen logistiikan junailua. Tosin Mäkelänrinne on lapsia kuskaavalle aikuiselle hyvin virikkeellinen kohde, joten aika usein huomasin junailevani omia aikataulujani siten, että pääsin kuskaamaan Oskua hallille ja takaisin. Tuolloin neljänkympin virstanpylvästä lähestyvänä, uimahyppääjän alun isänä, sain Oskun hyppyharjoituksista melkoisen boostin oman kunnon ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Tunnin harjoitusten aikana ehti mainiosti uimaan reilun kilometrin ja katselemaan hetken lasten touhuilua. Myöhemmin, Oskun harjoitusmäärien kasvaessa myös oma uimakunto kehittyi. Saan olla Tiiroille ainakin välillisesti kiitollinen myös omasta puolestani.

Harrastusten ja viikoittaisten harjoituskertojen lisääntyessä kuvioihin tuli kaksi kertaa vuodessa logistiikkapalapeli, kun viikko-ohjelmaan piti saadaan kaikki harrastukset ja koulu sopimaan. Perheen näkökulmasta tilanne oli tietysti astetta haastavampi, kun yksilöiden aikataulut vielä piti sovittaa yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi.  Aina se ei ensimmäisellä kerralla onnistunut, jonka jälkeen lähdettiin sovittelukierroksille eri suuntiin etsimään luovia ratkaisuja. Tämä ei varmaan ole uusi eikä yllättävä asia kenellekään, joka siihen on jostain suunnasta joutunut osallistumaan. Mielenkiinnolla odotan millaiseen tilanteeseen ensi syksynä pääsemme tutustumaan, kun Oskun koulu siirtyy kahden jakson lukuvuodesta neljän jakson malliin. Pienen innovointipalkinnon voisi myöntää, jos joku keksii toimivan ratkaisun tähän eri tahojen aikataulujen yhteensovittamisten haasteeseen.

Kilpaileminen tuli mukaan kuvioon 2012 syksyllä. Muistan hyvin Oskun ensimmäiset FC kisat Mäkelänrinteessä. Tulosta hieman rokotti yksi hyppy jossa kesken ilmalennon muistettiin että nyt ei ollutkaan tämän hypyn vuoro. Seurasi sarja korjaavia toimenpiteitä ja laskeutuminen kyljelleen vedenpintaan. Asenne oli kuitenkin hyppääjällä kohdallaan, koska kisan jälkeen oltiin tyytyväisiä tuloksesta, jota seuraavalla kerralla voi lähteä parantamaan. Varsinaisen suorituksen ympäröivä kisapäivä on hyppääjille mieluinen. Alkuverryttelyä, hyppyharjoituksia sekä paljon hallilla odottelua, kavereiden kanssa hengailua ja eväiden syöntiä. Myös aikuisen silmin katsottuna kisapäivä ja myöhemmin kisamatkat ovat osoittautuneet paljon hyppysuoritusta suuremmaksi tapahtumaksi, josta hyppääjät itse nauttivat.

Voisi kuvitella, että vanhemmille kisapäivät ovat hieman puuduttavia. Ensin matkustetaan jopa 5 tuntia kisapaikalle. Etsitään kahvio ja odotellaan, kun hyppääjät lämmittelevät ja harjoittelevat. Sitten seuraa päivän kohokohta – muutama kisahyppy ja tulosten lukeminen. Taas odottelua ja lopuksi matka kotiin. Näin voisi olla, mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Varsinkin Märskyssä kotikisojen aikaan monet hallilla tapahtuvat toiminnot ovat aktiivisten vanhempien kontolla. Hyvä niin. On luontevaa että Tiirojen valmentajat keskittyvät valmentamiseen. Vanhemmat puolestaan ovat hyviä ja joutilaita apukäsiä, missä ikinä tarvitaan ja mehän olemmekin jo luontevasti paikalla. Ainakin omalta kohdaltani olen onnistuneesti tehnyt kilpailupäivien sisällöstä mielekkäitä osallistumalla vapaaehtoiseen toimintaan. Tutustuu muihin vanhempiin, valmentajiin, hyppääjiin sekä välttää kuoliaaksi tylsistymisen odotellessa jotain tapahtuvaksi. Fakta on, että suomalainen junioriharrastustoiminta pyörii aktiivisten vanhempien varassa. Menestyjiä tulevat olemaan seurat, jotka onnistuvat aktivoimaan vanhemmat ja jakamaan vapaaehtoistyön kuormaa mahdollisimman monen kannettavaksi. Subjektiivinen näkemykseni on, että me vanhemmat olemme halukkaita ja valmiita osallistumaan, mutta tarvitsemme aktiivista ohjausta, kannustusta, velvoittamista ja patistusta, jotta ymmärrämme tarjota apuamme sopivaan tehtävään oikealla hetkellä.

Sivullisen silmin uimahyppääminen on rankkaa puuhaa. Hyppääjän kehoon kohdistuu hetkellisesti suuria voimia ja niiden seurauksena urheiluvammatkaan eivät ole ihan tuntemattomia. Milloin on varvas, polvi tai selkä jumissa tai pahemmin kipeänä. Vanhemman roolissa on syytä uhrata hetki urheilijan vakuutusturvan pohtimiseen. Tapaturmat ovat yksi asia, mutta myös erilaiset voimantuottamisesta aiheutuvat vammat ovat osa urheilevan nuoren elämää. Sopivalla hoitovakuutuksella varustautuneena on akuutissa tilanteessa ollut helpompi ajatella urheilijan parasta hoitoon hakeutuessa. Tiirojen nuoret hyppääjät ovat kasvamisen kannalta herkässä vaiheessa. Kehossa kovat ja pehmeät kudokset eivät ehkä pysy aivan toistensa kasvutahdissa, mikä aiheuttaa erilaisia jännitystiloja kehossa. Tiedämme kokemuksesta ja tuloksetkin sen kertovat, että lajivalmentaminen Tiiroissa on erittäin korkeatasoista. Oskun harjoittelua ja oireilua seuranneena olemme fysioterapeutinkin kanssa pohdiskelleet, olisiko Tiirojen valmentajilla mahdollisuus hyötyä valmentajille suunnatusta fysiologisesti oikein tapahtuvan harjoittelun ohjauksesta.  Ja sitten vielä kun pienet hyppääjät saataisiin harjoittelemaan niin kuin oikein on näytetty.

Uimahypyt on hidas laji. Kehittyminen tapahtuu äärimmäisen pienin askelin eikä etenemistä huomaa kuin tarkastelemalla pidemmän aikavälin aikana tapahtunutta muutosta. Toisaalta uimahypyt on räjähtävän nopea laji. Suoritus on ohi muutamassa sekunnissa ja sen aikana luultavasti kropan jokainen lihas on tehnyt oman osuutensa onnistuneen suorituksen eteen. Hitaus ja räjähtävyys samassa paketissa vaikuttavat kasvattajan näkökulmasta hyvältä yhdistelmältä. Hitaus vaatii kärsivällisyyden ja pitkäjänteisyyden kehittymistä vastaavasti räjähtävyys ja siihen liittyvät adrenaliiniryöpyt ylläpitävät mielenkiintoa ja motivaatiota. Vastaavasti uimahypyt ovat kaksijakoinen toisellakin asteikoilla: yksilö ja joukkuelaji. Yksilösuoritus, joka tehdään vahvasti yhteisöllisessä harjoitteluympäristössä, opettaa ottamaan vastuuta itsestään ja tekemisistään toisten tukemana ja kavereita kannustaen.  Paljon hyviä ominaisuuksia, jotka auttavat meitä vanhempia mielenkiintoisen haastavassa kasvatustehtävässämme. 

 

Harri Sirpoma

(Kirjoittaja on Tiirojen kilpaharrastusryhmässä hyppäävän nuoren isä)