LUE UUSIN VIERASKYNÄ

Tämän vuoden ensimmäinen vieraskynäilijä on Noora Kivelä. Alla Nooran juttu:

VIERASKYNÄ – TIIRAT NOORAN VINKKELISTÄ

Uimahyppy on ainoa laji, jota olen koskaan harrastanut. Aloitin ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana vanhempiemme kypsyttyä sekä minun että pikkusiskoni päättömään mökin laiturilta pomppimiseen. ”Ilmoitetaanko sut uimahyppykurssille?” ”No ei varmasti!” ”Ilmoitettiin nyt kumminkin, alkaa ensi viikolla.”

Aloitin tuolloin vielä Uimahyppykoulu Tiiroiksi kutsutussa seurassa Märskyssä vuonna 200x. Omasta alkeiskurssistani en muista oikeastaan mitään, vaan sen että ohjaajaa sanottiin (muistaakseni) Eskimoksi ja että seiskasta hyppääminen sattui vatsaan.

Tiiaa odottelin yhden kauden verran alkeiskurssin jälkeen, ja menimme sitten yhdessä jatkokurssille, jota vetikin sitten Tiiroissa nykyään maajoukkuetta valmentava Satu Uusitalo. Jäniksiksi hän meitä Kivelän sisaruksia kutsui ja ehdotti, josko tytöt haluaisivat treenata enemmänkin – tosin tuolloin VaU:ssa (Vantaan Uimarit). Kaikki kohauttelivatkin olkiaan että mikäpä siinä, ja sille tielle sitä sitten jäätiin. Loppu ala-aste meni treenatessa (ja matkustaessa: voi veljet että Tikkurilaan oli meiltä Espoosta matkaa!) ja uuteen meininkiin totuttautumisessa.

Yläasteella ajankäyttö muuttuikin hyvin erilaiseksi, sillä palasimme valmentajien mukana Vantaalta takaisin Märskyyn ja tuttuun Tiirojen seuraan, joka alkoi tuolloin hiljalleen muotoutua seuraksi, joka se nyt on. Treenasin edelleen paljon ja kaverit valittelivatkin kun en koskaan ehtinyt hengailemaan perjantai-iltaisin mihinkään. Taisipa joku joskus suutuspäissään tokaista, että ”hanki Noora elämä”, kun sanoin että illalla on treenit. En tosin koskaan nähnyt mitenkään mielekkäänä elämänä lähikaupan ovella pyörimistä, mutta mistäs minä tiedän kun en koskaan kokeillut.

Yläasteen loppupuolella nykivät vanhemmat valkut jo hihasta, josko olisin kiinnostunut ohjaamisesta. Totta kai olin, ja pääsinkin Satu Pirhosen kanssa aloittelemaan pienten kanssa. Hauska yllätys oli myös, että siitä sai jännien kokemusten lisäksi pientä taskurahaa!

Hiljalleen hyppääjämäärän kasvaessa minä kävin treenaamassa vähän siellä sun täällä: välillä kilparyhmässä, kauden verran harrastusryhmässä, sitten taas kilvan kanssa ja lopulta silloisen top-ryhmän seurana. Ja omien treenien jälkeen olin tietysti SatuP:n tai Keckmanin Sallan vetoapuna erilaisissa ryhmissä, ja hiljalleen myös omien ryhmien vetäjänä. Peruskoulusta valmistumisen jälkeen kävin lukion hallin vieressä Mäkelänrinteen lukiossa, joten päivät olivat suhteellisen täysiä: aamuisin treeneihin ennen kahdeksaa, sitten koulua kolmeen ja takaisin hallille joko omiin treeneihin tai ryhmiä vetämään (usein tosin molempia perätysten). Mutta hauskaahan se oli, parhaat kaverit ovat suurimmaksi osaksi hallilta, tosin jokusta ehti nähdä yläasteelta ja Märskystäkin jäi muutama, joiden kanssa edelleen nähdään kun aikaa on.

Lukiosta valmistuin vuonna 2012. En oikein tiennyt, mitä tosissani halusin, joten pidin välivuoden ja siirryin hyppääjän roolista lopullisesti valmennuspuolelle. Välivuonna pääsin tarkastelemaan seuran toimintaa hieman eri näkökulmasta päädyttyäni töihin myös toimiston puolelle. Aamupäivät toimistolla sähköpostia ja muuta jännittävää pyörittelemässä, ja iltapäivät sitten hallilla valmentamassa kaikensorttisia ryhmiä aina alkeista silloiseen esikilpaan. Sattuneista syistä pääsin pyörittämään myös ilmoittautumista keväällä 2013, ennen kuin pääsykoeluvut koittivat, joten sekin on tullut tutuksi. Välivuosi ja työ Tiiroilla selvitti ajatuksiani tulevaisuudestani sen verran, että päädyin hakemaan alalle, jossa voisin olla töissä lasten kanssa (josta huomasin valmennuksen aikana pitäväni kovasti). Hakuajan tullessa laitoin paperit Helsingin Yliopiston OKL:lle sekä luokan- että lastentarhanopettajan puolelle.

Syksyllä 2013 aloitinkin Helsingin Yliopistolla varhaiskasvatuksen yksikössä, ja nyt sitä ollaan puolivälissä opinnoissa ja seuraavana urakkana on kandidaatin tutkinto. Valmennusta teen edelleen useamman kerran viikossa, pienistä kehitysryhmä 1:sistä isojen kilpaharrastuksen kautta aikuisten harrasteryhmään.

Hauskinta kaikkea tätä ajatellessa on se, että olen vetänyt niin paljon erilaisia ja eritasoisia ryhmiä, että olen varmasti yksi niistä naamoista Tiiroissa, joka on suurimmalle osalle tuttu. Hallilla teputellessa saa moikata paitsi kollegoita, vanhoja treenikavereita ja omia hyppääjiä, myös hyppääjiä joita olen joskus aiemmin vetänyt ja jopa sellaisia, joita olen korkeintaan ollut sijaisena vetämässä kerran tai kaksi. Tuttuja tulee vastaan kaikenikäisiä: kuusivuotiaista aikuishyppääjiin, ja välillä jopa hyppääjien vanhempiin.

Olen nähnyt Tiirojen koko kehityksen siitä pienestä seurasta, jossa aloitin, Suomen yhdeksi suurimmista ja parhaiten menestyneimmistä uimahyppyseuroista. Olen itse päässyt osaksi sitä sekä hyppääjänä, valmentajana että toimiston työntekijänä. Olen saanut enemmän kokemuksia kuin olisin koskaan osannut pienenä kuvitella, ja voin vain arvailla mitä kaikkea mukavaa tulevaisuus tuo mukanaan.

Ja tästä kaikesta olen velkaa vanhemmilleni, jotka jääräpäisestä kieltäytymisestäni huolimatta ilmoittivat minut alkeiskurssille vuosia sitten. Ilman sitä olisin jäänyt paitsi kaikesta tästä ja monet kaverit olisivat jääneet saamatta. Joten suuri kiitos ja valtaisa kumarrus siitä!

Hallilla nähdään ;)!

Noora